Yksi Mandelstamin viimeisistä runoista.
Kreikkalaisen huilun theta ja iota –
ikään kuin puhe ei riittäisi sille–
taltan koskematta, tilinteotta
kypsyi, uurasti, ylitti vallihaudat.
Ja mahdoton sitä on paeta,
padota yhteen purruin hampain,
kielellä survoa sanoiksi
tai muovata huulilla.
Eikä huilisti saa rauhaa:
hän luulee, että on yksin,
uskoo ammoin kotimerensä
muovanneensa lilasta savesta...
Sointuvin, huimin kuiskein,
muistavia huulia napsautellen
hän kiirehtii ollakseen nuuka,
poimii ääniä siistinä, saitana.
Emme voi seurata häntä, emme toistaa,
savea vaivaavat vain meren kämmenet,
ja kun itse täytyin merestä
mittani sairastutti minut.
Omat huuleni eivät anna rauhaa,
niistä nousevat tappavat versot.
Voipuneena alemmaksi, alemmaksi
kallistan huilun päiväntasauksen.
(Voronezh, 7. huhtikuuta 1937)
Tämän runon huilisti on Karl Schwab, Voronezhin sinfoniaorkesterin saksalaissyntyinen huilisti ja Mandelstamin ystävä, joka pidätettiin vakoilusta epäiltynä ja lähetettiin vankileirille, jossa hän pian menehtyi. Ensimmäisen säkeistön kreikkalaisia kirjaimia on selitetty sillä, että niiden venäläiset vastineet t ja j sisältyvät sanaan flejta, huilu. Runo sisältää sanaleikkejä, joiden kääntäminen ei minulta luonnistu: esim. ”Kogda ja napolnilsja morem / Morom stala mne mera moja” - ”kun tulin täyteen merestä / rutto tuli minulle mitastani”.
