Mandelstamin runo

Mandelstamin kaipuuta nuoruutensa Eurooppaan, kun rajat olivat jo sulkeutuneet.

Juon maljan sotilaallisille astereille, kaikelle, mistä minua soimataan,
herraskaiselle turkille, astmalle, sapekkaalle Pietarin päivälle,

Savoijin mäntyjen musiikille, Champs-Elyséen bensiinille,
ruusulle Rolls Roycessa ja pariisilaismaalausten öljylle.

Juon maljan Biskajan aalloille, kermalle Alppien kannuissa,
Englannin punapäiden kopeudelle ja siirtomaiden kiniinille.

Juon, mutten saa päätetyksi, kumman valitsisin -
iloisen Asti Spumanten vai paavin linnan viinin.

*

(Asti Spumante on italialainen viini, Châteauneuf-du-Pape taas ranskalainen. Siinä viimeisen säkeen valinnan vaikeus.)

Velemir Hlebnikovin runo

Venäjää on määritelty milloin mitenkin, Hlebnikov teki sen näin.


Venäjä, olet vain suudelma pakkasessa!
Sinertävät öiset tiet,
huulet sulivat siniseen salamaan,
yhdeksi sineksi mies ja nainen.
Joskus öisin salama nousee
ilmaan huuliparin hyväilystä.
Ja tunteettomana, sinisenä
kiertää nopeasti kaksi turkkia.
Ja yö loistaa viisaana ja mustana.

(1921)

Turgenevin proosaruno

Ivan Turgenevin vuonna 1878 kirjoittama proosaruno kokoelmasta Senilia. Tyyliltään vaikuttavat olevan lähempänä Juhani Ahon lastuja kuin Baudelairen proosarunoja.


Olin kävelyllä, kun minut pysäytti kerjäläinen, raihnainen vanhus.
Tulehtuneet, vetiset silmät, sinertävät huulet, karheat ryysyt, likaiset haavat... Voi, kuinka pahasti köyhyys oli kalvanut tätä piruparkaa!
Hän ojensi minulle punertavaa, ajettunutta ja likaista kättään, pyysi vaikertaen apua.
Aloin kaivella kaikkia taskujani. Ei kukkaroa, ei kelloa, ei edes nenäliinaa. En ollut ottanut mitään mukaani.
Mutta kerjäläinen odotti... hänen ojennettu kätensä vapisi heikosti.
Neuvottomana ja hämilläni puristin lujasti hänen likaista, värisevää kättään.
– Älä pahastu, veljeni; minulla ei ole yhtikäs mitään, veljeni.
Kerjäläinen käänsi minuun päin vetiset silmänsä; sinertävät huulet vääntyivät nauruun – ja hän puristi vuorostaan minun kylmenneitä sormiani.
– Mitäpä tuosta, veljeni, – hän sokelsi, – kiitos tästäkin. Lahjahan se on sekin, veljeni.
Ymmärsin saaneeni itsekin lahjan veljeltäni.

Helmikuu 1878

Vjatsheslav Ivanov: Skrjabinin muistolle

Kun säveltäjä Aleksandr Skrjabin (kuvassa) kuoli yllättäen verenmyrkytykseen vuonna 1915, tapahtumasta järkyttynyt venäläinen symbolistirunoilija Vjatsheslav Ivanov kirjoitti säveltäjän muistolle kaksi sonettia, joissa hän vertasi säveltäjää Novalikseen ja valitti sekä runouden että musiikin jääneen orvoiksi. Ainakin Ivanovin silmissä Skrjabin oli siis todellinen titaani, viimeinen lajiaan.




Skrjabinin muistolle

Musiikki jäi orvoksi. Ja yhdessä sen kanssa
runous, sisar, orvoksi myös jäi.
Kuihtui ihmeellinen kukka, rajalla
kahden valtakunnan – ja pimein yö putosi

meren rannalle, missä uudesti luotujen päivien
salaperäinen arkki nousi pintaan. Lahosi
kapeista hengen salamoista ruumiin kasukka,
tulen annettuaan tulten lähteelle.

Kohtaloko hänet jätti, teräsilmänä kotkana leijuen
Prometheuksen röyhkeän pyhätön luona?
Vai sormiko sai liekkeihin taivaiden kielen?

Kuka voi sanoa: onko se voitettu vai voittaja,
jota ihmeiden kalmistosta mykistyen
laakereiden kuiskeessa itkee muusien asuinsija?


***

Hän oli niitä laulajia (samanlainen oli Novalis),
jotka tietävät perineensä itselleen lyyrat
joita aikojen aamunkoitossa tottelivat
henki, kivi, puu, eläin, vesi, tuli, eetteri.

Samaan aikaan kun kaikki muut tunnustivat
myöhässä saapuneensa hääaterialle, -
vanhat loitsut, kuten nähtiin, heille avautuivat,
vain heille uudestaan – ja järkyttivät maailmaa.

Niin! Me muut vain muistimme – mutta hän tahtoi ja toimi.
Kuin mysteerien rakentaja, Hiram, kylvi sakramentin
ja vaskimeren valoi pihamaalle.

”Älä viivy!” hän kutsui kohtaloa, ja se vastasi kutsuun.
”Ilmesty!” manasi sisarta – ja sisar saapui.
Sellainen oli hengen todistus profeetalle.

Tauon jälkeen Aleksandr Blok

Heinäkuun ajan pidin taukoa, mutta nyt sain tähän käännöksenraakileen Aleksandr Blokin ehkäpä kuuluisimmasta runosta (tai tietenkin Kaksitoista on kuuluisin). Stilisoin lähipäivinä.



Komentajan askelet

V. A. Sorgenfreille

Raskas, paksu esirippu ovella,
öisen ikkunan takana vain sumua.
Mitä on nyt tympeä vapautesi,
kauhuun herännyt Don Juan?

Loistokas makuusali on kylmä ja tyhjä,
palvelijat nukkuvat, on sydänyö.
Autuaasta, oudosta, kaukaisesta maasta
kantautuu kukon laulu.

Mitä ovat autuuden äänet pettäjälle?
Elämän hetket on laskettu.
Donna Anna nukkuu, kädet ristittyinä rinnalle,
Donna Anna näkee uniaan…

Kenen julmat piirteet jähmettyivät?
Kuka peileistä heijastuu?
Anna, Anna, onko suloista nukkua haudassa?
Suloista nähdä ylimaallisia unia?

Elämä on tyhjää, järjetöntä, pohjaa vailla!
Siis taisteluun, vanha kohtalo!
Ja vastaukseksi – voittoisasti, rakastuneesti –
lumisessa usvassa laulaa merkkitorvi…

Ohi liitää auto räiskäytellen valojaan,
pöllön lailla, hiljaisena, mustana.
Vaiteliain, raskain askelin
taloon astuu Komentaja…

Ovi on selkoselällään. Ylettömästä kylmästä
kuin öisen kellon käheä lyönti –
kellon lyönti: ”Kutsuit minut illalliselle.
Minä tulin. Oletko valmis?”

Julmaan kysymykseen ei kuulu vastausta,
ei vastausta – vain hiljaisuus.
Kauhea on loistelias makuusali aamun koittaessa,
palvelijat nukkuvat, ja yö on kalpea.

Aamu sarastaa kylmänä ja outona,
aamun kajossa yö on samea.
Valon neito! Missä olet, Donna Anna?
Anna! Anna! – Hiljaisuus.

Vain kauheassa aamun sumussa
lyö kello viimeisen kerran.
Donna Anna nousee kuolinhetkenäsi,
Anna nousee kuolinhetkellä.

Syyskuu 1910 – 16. helmikuuta 1912

Kreikkalainen huilu

Yksi Mandelstamin viimeisistä runoista.


Kreikkalaisen huilun theta ja iota –
ikään kuin puhe ei riittäisi sille–
taltan koskematta, tilinteotta
kypsyi, uurasti, ylitti vallihaudat.

Ja mahdoton sitä on paeta,
padota yhteen purruin hampain,
kielellä survoa sanoiksi
tai muovata huulilla.

Eikä huilisti saa rauhaa:
hän luulee, että on yksin,
uskoo ammoin kotimerensä
muovanneensa lilasta savesta...

Sointuvin, huimin kuiskein,
muistavia huulia napsautellen
hän kiirehtii ollakseen nuuka,
poimii ääniä siistinä, saitana.

Emme voi seurata häntä, emme toistaa,
savea vaivaavat vain meren kämmenet,
ja kun itse täytyin merestä
mittani sairastutti minut.

Omat huuleni eivät anna rauhaa,
niistä nousevat tappavat versot.
Voipuneena alemmaksi, alemmaksi
kallistan huilun päiväntasauksen.

(Voronezh, 7. huhtikuuta 1937)


Tämän runon huilisti on Karl Schwab, Voronezhin sinfoniaorkesterin saksalaissyntyinen huilisti ja Mandelstamin ystävä, joka pidätettiin vakoilusta epäiltynä ja lähetettiin vankileirille, jossa hän pian menehtyi. Ensimmäisen säkeistön kreikkalaisia kirjaimia on selitetty sillä, että niiden venäläiset vastineet t ja j sisältyvät sanaan flejta, huilu. Runo sisältää sanaleikkejä, joiden kääntäminen ei minulta luonnistu: esim. ”Kogda ja napolnilsja morem / Morom stala mne mera moja” - ”kun tulin täyteen merestä / rutto tuli minulle mitastani”.

Dadaa vai kartesiolaista epäilyä?

Päättäkää itse.

Daniil Harms: Meeilma

Sanoin itsekseni, että näen maailman. Mutta koko maailma oli katseeni ulottumattomissa, ja näin vain osia maailmasta. Ja kaiken, mitä näin, nimesin maailman osiksi. Ja tarkkailin näiden osien ominaisuuksia, ja tein osien ominaisuuksien tarkkailemisesta tieteen. Ymmärsin, että on osien älyllisiä ominaisuuksia, mutta samoissa osissa on myös epä-älyllisiä ominaisuuksia. Jaoin ne ja annoin niille nimet. Ja ominaisuuksiensa perusteella maailman osat olivat älyllisiä ja epä-älyllisiä.

Ja oli sellaisia maailman osia, jotka osasivat ajatella. Ja nämä osat katsoivat muita osia ja minua. Ja kaikki osat muistuttivat toisiaan, ja minä muistutin niitä. Ja minä puhuin näiden maailman osien kanssa.

Sanoin: osan jylinä.
Osat sanoivat: ajan kimppu.
Minä sanoin: Minäkin olen osa kolmea käännöstä.
Osat sanoivat: Mepä olemme pikku pisteitä.

Ja äkkiä en enää nähnyt niitä, enkä kohta muitakaan osia. Ja pelästyin, että nyt maailma romahtaa.

Mutta sitten tajusin, etten näe osia erikseen, vaan kaikki yhdellä kertaa. Ensin ajattelin, että tämä on EI MITÄÄN. Mutta sitten tajusin, että tämä on maailma, ja se, minkä näin aiemmin, ei ollut maailma.

Olen aina tiennyt, mikä maailma on, mutten nytkään tiedä, mitä olen nähnyt aiemmin.
Kun osat katosivat, niiden älylliset ominaisuudet lakkasivat olemasta älyllisiä, ja niiden epä-älylliset osat lakkasivat olemasta epä-älyllisiä. Ja koko maailma lakkasi sekä olemasta älyllinen että olemasta epä-älyllinen.

Mutta juuri kun ymmärsin näkeväni maailman, en enää nähnyt sitä. Pelästyin ja ajattelin, että maailma luhistui kokoon. Mutta asiaa ajatellessani tajusin, että jos maailma olisi luhistunut, en minäkään olisi tässä ajattelemassa. Katselin ympärilleni etsien maailmaa, mutta en löytänyt sitä.
Sitten ei enää ollutkaan mitään, mihin katsoa.

Silloin tajusin, että kun oli vielä jotain, johon katsoa, ympärilläni oli maailma. Ja nyt sitä ei ole. On vain minä.

Sitten tajusin, että minähän olen maailma.
Mutta eihän maailma ole minä.
Vaikka samaan aikaan minä olen maailma.
Mutta maailma ei ole minä.
Mutta minä olen maailma.
Mutta maailma ei ole minä.
Mutta minä olen maailma.
Mutta maailma ei ole minä.
Mutta minä olen maailma.
Ja sitten en enää ajatellut mitään.

(1930)